39- vuotias naimisissa oleva parturi-kampaaja, kosmetologiopiskelija 


Mun matka tiivistetysti

Mistähän sitä aloittaisi.

Olin ehkä arviolta 5-7 vuotias, kun koin ensimmäisen karusellin. Muistan, että meidän kerrostalon viereen rakennettiin uutta pienkerrostaloa ja olimme leikkimässä muiden lasten kanssa työmaalla. Siellä oli sellainen joku koppi, jossa oli maalattia ja se oli pimeä. Menimme sinne ja heti kun kopin ovi tömähti kiinni, alkoi kaikki pyöriä ja mua alkoi oksettamaan. En muista konttasinko ulos vai pääsinkö kävellen, mutta kohtaus meni ohi melko pian ulkoilmaan päästyäni. En ikinä kertonut asiasta vanhemmilleni, koska lapsihan unohtaa kaikki asiat suhteellisen nopsaan.Samoihin aikoihin mulla alkoi myös matkapahoinvointi. Aina piti ottaa matkapahoinvointilääkettä jos oli pitempi automatka edessä.

Tuollaista karusellikokemusta mulla ei tullut enää sen koomin(lapsena)- jos ei nyt sitten lasketa teini-ikäisenä niitä kokemuksia, kun pikku kännissä hipsein kotiin ja sänkyyn rojahdettuani kaikki pyöri niin jumalattomasti ympäri, että oli pakko laittaa aina toinen jalka lattialle- ihan niinkuin se jotain olisi oikeasti auttanut :D

n. 10 vuotiaana sain ensimmäisen migreenikohtauksen. Oli kevät ja olin kaverin kanssa kalastamassa laiturilla, kun isä tuli kertomaan, että olin jälleen unohtanut jotku urheilukisat, mihin mun oli määrä osallistua ja kun olin aikeissa lähteä, niin huomasin, etten nähnyt kunnolla. Hetken päästä pää jyskyttikin jo melkoisesti ja oksennus lensi.

Näitä kohtauksia mulla oli melko usein ja pahin oli pääsiäinen joskus siinä 11-12 vuotiaana, kun koko pääsiäisen makasin pimeässä huoneessa oksentaen ja sykkivän pääkivun kourissa. Silloin mut vietiin ekaa kertaa lääkäriin ja sain jonkun kokeilussa olleen lääkepiikin, joka auttoikin oikeastaan heti ja lääkkeeksi mukaan kotiin Ketorin 100mg. Niin ja tietty sain sen diagnoosin. Migreeni.

Yläasteen aikana ei ollut migreenistä tietoakaan eikä myöskään huimauksesta. Olin oikeastaan unohtanut ne molemmat ja vietin hyvin huoletonta nuoren naisen elämää. Mitä nyt silloin tällöin tuntui, että askellus vietti jompaankumpaan tien syrjään, ihan selvinpäinkin :D Mutta en siitäkään mitään puhunut- olin aina lapsena sekä teininä sellainen, etten juurikaan turhista valittanut. Ehkä siksi, että nyt tavallaan taakse päin katsoen koin, ettei siitä olisi ollut vastaavaa hyötyä. En väitä, ettenkö olisi ollut rakastettu lapsi, mutta meillä ei lääkäriin viety kuin korkeintaan, jos oli pää irti tai ainakin irtoamispisteessä.

Ensimmäistä lasta viimeisilläni odottaessani 19 vuotiaana, sain kylään kauan pois pysyneen migreenin. Ensimmäistä kertaa sanat menivät solmuun ja koin kielen puutumista yms. Silloin oli pakko soittaa neuvolaan, koska mulla olisi ollut sinä päivänä kontrolliaika. Tämän kohtauksen jälkeen mulla pysyi tuo migreeni vuoteen -05 asti poissa, mutta siitä myöhemmin.

2001 toisen lapseni syntymän jälkeen lähdin opiskelemaan aikuisopiskelijana liiketalouden perustutkintoa, lapsien isä hoiti poikia aina iltaisin mun opiskellessa. Kaikki meni suhteellisen hyvin ja tykkäsin opiskelusta.

Ensimmäinen karusellikohtaus sitten lapsuuden iski 2002, kun olin juuri lopetellut jotain koulutehtävää kotikoneella. Nousin ylös ja koko maailma pyöri helvetillistä vauhtia ympäri. Istuin koko yön nojatuolissa, jalat nostettuna rahille. Vessaan menin kontaten ja huimaus kesti n. 48 tuntia, nonstoppina. Eikä käynyt edes mielessä soittaa ambulanssia tai edes kysäistä terveyskeskuksesta, että pitäisiköhän tulla näytille? Syystä että- ei ollut pää vielä irti :D

Tuon jälkeen mulle jäi sellaista tasapainohäiriötä, etenkin suihkusssa muistan sen vaivanneen, kun piti hiuksia huuhdella ja oli silmät kiinni. Muutoinkin nyt kun olen jälkeenpäin tilannut alueeni keskussairaalasta kaikki mahdolliset paperini, olen näköjään käynyt 2000-luvun alkupuolelta lähtien tasaisesti valittamassa huimaavasta olosta.

Ilmeisesti olen tuon vaivan kanssa oppinut elämään, koska olen tyystin unohtanut, että olen kärsinyt tästä vaivasta jokapäivä jo liki kaksikymmentä vuotta- tosin mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampia ovat oireet.. Jostain olen ymmärtänyt, että sen pitäisi mennä juurikin toistepäin, mutta mä nyt olen spesiaalitapaus ollut aina. Mikä tahansa on epätodennäköistä tai jopa mahdotonta, niin tadaa- täältä se löytyy. Ja yleensä vielä pahempana kuin muilla. Taito sekin- tavallaan.

Tuli vuosi 2005 ja pääsin paikalliseen kauppaan töihin. Olin innoissani. Ensimmäinen kunnon työpaikka ja sain mun vähäisiin tuloihin nähden hyvää palkkaa.

Ja sitten alkoivat ne migreenikohtaukset. Taas.

Joka kerta kun mulla oli vapaapäivä, vietin sen migreenin kourissa- välillä myös ennen iltavuoron alkua sairastin migreenikohtauksen ja silti menin pää jyskyttäen töihin, tietysti sitä ennen olin usein syönyt puolen laattaa tai kokonaisen laatallisen ibuprofeiinia- en silloin vielä tiennyt, että tuollainen määrä olisi voinut tehdä pahempaakin tuhoa tuolla maksa/haima akselilla

Tämän jälkeen tulikin sitten paniikkihäiriön vuoro ja silloin muistan, että mulla oli niiden paniikkikohtauksien lisäksi aina silloin tällöin tosi kovaa tasapainohäiriötä, mutta jotenkin ajattelin, että ne tulivat vähän niinkuin lääkityksen sivuvaikutuksina. On muuten pirullinen vaiva tuo paniikkihäiriökin. Sitä(kään) kun ei näe ulospäin. Oli aamuja, jolloin olin juuri lähdössä töihin ja yhtäkkiä huomasinkin makaavani lattialla yltä päältä kylmässä hiessä, pulssin ollessa jotain 150 luokkaa. Ja taas takaraivossa jyskytti vaan yksi asia- koita nyt V*ttu päästä ylös ja töihin.Olin jossain välissä kuukauden tai kaksi sairaslomalla, koska oireet olivat niin pahat, että en edes oikeastaan muista tästä ajasta paljoa. Työnantaja ei tietenkään katsonut hyvällä ja muistan, että yhdessä kehityskeskustelussa päällikkö sanoi melko suoraan, että pitäiskö sun ottaa loparit- johon en suostunut ja koin sen äärimmäisen loukkaavana, eihän kukaan itselleen pyytämällä pyydä jotain paniikkihäiriötä.

Nämä kohtaukset tietty veivät veronsa ja pelkäsin jo valmiiksi seuraavaa kassavuoroa. Tästä sitten sain maineen, että joo, ku se ei kerran tykkää olla kassalla, niin se keksii että sille tulee paniikkikohtaus. Sekin satutti ja suorastaan v*tutti. Olisin mieluusti istunut siinä kassalla vaikka kaikki päivät läpeensä, jos olisin saanut sen paniikin tunteen pois kerta heitolla. Uskallan väittää, että jokainen paniikkihäiriöpotilas allekirjoittaa tämän väitteen.

Kerran muistan saaneeni oikein kunnon paniikkikohtauksen kassalla. Pyysin päästä pois kassalta, mutta koska olin sieltä uusimmasta päästä tulleista ja koska, ihminen, joka ei ole eläessään saanut paniikkikohtausta ei voi tietenkään samaistua tunteeseen- minut jätettiin tekemään työvuoroni loppuun kassalle. Sain toki käydä takahuoneessa laukullani ottamassa rauhoittavan(johon en ollut tottunut- vielä silloin) ja näin ollen pilkein loppupäivän pilleristä tulleen voimakkaan väsymyksen sekä pöhnän euforisessa tilassa. Asiakkailla ainakin oli hauskaa, kun höpisin pillerikännissäni jonnin joutuavia :D

Lopulta kuitenkin päällikön vaihtuessa, pääsin noista kassavuoroista melkein kokonaan eroon, iso kiitos kuuluu hänelle ymmärtämisestä ja tämän jälkeen aloin saamaan paniikkikohtauksiani hallintaan.

Mutta sitten alkoi taas se huimaus- tietenkin.

Oli aamu ja heräsin pyöritykseen. Olisi ollut työvuoro ja soitin ensiksi paikalliseen Minervaan, josta sain käskyn tulla heti sinne ja en saanut itse ajaa. Silloin todettiin ilman tutkimuksia, että juu, se on vain hyvänlaatuista asentohuimausta. Tee kaikkia liikkeitä mitkä tuntuu pahalta. Ja päivä saikkua. Toki sain myös silti lähetteen korvapolille. Tämän kohtauksen jälkeen mulle jai traktori korvaan rötisemään n. puoleksi vuodeksi. Se ilmaantui vain kun olin menossa nukkumaa, enkä kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Luulin, että tollasta nyt on varmasti kaikilla joskus.

Ekalla käynnillä korvapolilla nuorehko mieslääkäri tutki oikein tarkkaan ja hänelle ekan kerran selitin siitä vuosia sitten tapahtuneesta 48-tunnin karusellista. Hän sanoi heti, että ihan selkeä meniere, ainut vaan, että kuulonalenema pitäisi saada käyrällä kiinni. Ei saatu ja näin ollen meniere dg lensi romukoppaan ja olin jonossa neurologiselle.

Neurolle päästyäni mulle sanottiin ilman sen kummempia tutkimuksia, että juu. Ihan selkee Ms-tauti. Arvaatte varmaan kuinka paljon se pelästytti nuorta tytönhupakkoa, jolla pienet ala-asteikäiset lapset. Näin jo mielessäni elämän pyörätuolissa. Sain ajan seuraavalle viikolle silmälääkärille, pään mri-kuvaan sekä selkäydinpunktioon. Kaikki puhtaita. Onneksi. Ja eikun takaisin korvapolille. Tätä pallottelua välillä neuro-korvapoli kesti hmmm ainakin 9 vuotta. Milloin ruiskutettiin korviin kuumaa ja kylmää vettä ja piti pitää jotain laseja päässä ja katsoa laseissa olevaa valoa vaikka kuinka pyörisi tai milloin käänneettin ja väännettiin eri asentoihin ja kytättiin tuleeko nystagmusta(silmänvärve). Aina välillä diagnoosi oli meniere, sitten taas ei ollutkaan vaan migreenistä johtuvaa, eipäs olekaan ku se onkin asentohuimausta. Lopuksi 2015 kesällä sanottiin, että kun seuraava kohtaus tulee, niin ota yhtettä.

Unohdin mainita, että nämä karuselli- kohtaukset alkoivat jälleen  siinä 2014 vuoden tienoilla. Aina varoittamatta ja kestivät n. 6-8 tuntia. Ja jokaisen kohtauksen jälkeen mulla oli tasapaino aina vain huonompi, mutta en jotenkaan antanut sen häiritä. Kunnes sitten tuli se syyskuu 2015 ja helvetillinen karuselli. Se alkoi heti aamulla kun nousin ylös. asettui melko pian ja olin juuri muutama päivä ennen tutkinut manööverejä. Mulle ne olivat siis ihan täyttä hepreaa, koska ikinä mulle ei oltu sairaalassakaan tälläsistä mitään puhuttu- vaikka osa lääkäreistä oli mulle sen asentopaska dg:n antanutkin. Noh, tietämättömänä, että olisi pitänyt tietää sekin, kumpi korva on se sairas, päätin tuolloin kokeilla epleyn manööveriä. Voi ristus minkä karusellin se toi mukanaan ja mulle kun ei ollut tullut tietoon, että siinä asennossa pitäisi pysyä niin kauan kun huimaus lakkaa- ponnahdin ylös paniikissa ja siinä sitä sitten istuttiin niin kovassa karusellissa ensin 24 tuntia, että aattelin, että jos lopetan puristamasta sängynlaitaa, niin Sarinin rouva lentää vaatekaapin ovista sisälle. Yön jälkeen aamulla olo oli sellainen, että pääsin varovasti suihkuun ja suihkusta tullessa päätin, että soitan keskussairaalaan. Sieltä käskivät ottaa kuskin ja tulemaan heti sinne. Eiköhän matkalla alkanut pyörimään taas ja polille päästessäni karuselli olikin taas 10/10. Mulle tehtiin siellä taas ne kaikki samat kallistuskokeet ja jouduin seisomaan yhdellä ja kahdella jalalla ja tietenkään tasapainoa ei ollut. Olin jo siinä kohtaa niin väsynyt, että taisin vain parkua ja oksentaa- oksentaa ja parkua. Tehtiinpä se kuulotestikin ja vaikka mun molemmat korvat huusi ku hinaajat tai oikeestaan se oli enemmänkin sellasta ihme pörinää, enkä meinannut kuulla mitään, niin kuulo ei ollut kuulemma merkittävästi alentunut. Taas neurolle ja sieltä pääkuvaan, koska epäiltiin jotain takaverenkiertohäiriötä. Mun oli pää justiinsa n. kk sitten kuvattu ja taas kuvattiin. Ei onneksi ollut siellä mitään vikaa ja pääsin osastolle yöksi.

Seuraavana päivänä mun sängyn viereen tepasteli 3 eri lääkäriä. Ja jokaiselta tuli eri diagnoosit. Ensimmäinen oli neurologi, joka sanoi, että juu tämä on migreenikohtaus. Koska olin edellisenä iltana pyytänyt _lievään_ päänsärkyyn panadolia. Toinen oli Korvalääkäri, joka sanoi, että asentohuimaus. Ja kolmas oli ilmeisesti sen osaston joku ylilääkäri, joka tuumasi että paniikkikohtaus. Syvä huokaisu. Että paniikkikohtauskin vielä.

Siitä kotiin ja koko aika odotin, että koska ne humahduskohtaukset menevät ohi ja että koska mun korvat lakkaavat pörisemästä, koska ainahan ne oli loppuneet heti kohtauksen jälkeen.  Kumpikaan ei lakannut ja siitä päivästä on nyt sitten aikaa aika tarkasti 3vuotta 9kk.

2016 alkuvuonna aloitin parturi-kampaaja opinnot, pohdin sitä pitkään, että uskallanko koska terveydentilani oli mikä oli. Päätin kumminkin, että periksi ei anneta ja että yksi huimaushan ei ole mun tulevaisuuden suunnitelmien tiellä- sekä tuolloin vielä uskoin vakaasti, että "ensi jouluna mulla ei ole enää tätä huimausta" . Se on muuten jännä, miten mä otan aina kiintopisteeksi sen "ensi joulun" :D kertonee siitä, että olen jouluihminen <3

2016 marraskuussa olin varma, että mulla on pakko olla asentohuimaus. Vähän pahempi vaan mitä muilla. Tuttu ystäväni vuosien takaa, paniikkihäiriö oli palannut myös kummittelemaan ja olin jo melkoisen kyllästynyt. Varasin ajan Tapani Rahkolta Tampereen Terveystalolta. Olin VARMA, että nyt lähti asentohuimaus ja lujaa.Kysyin myöskin, että voisiko tämä kuitenkin olla Menieren tautia? Ei kuulemma missään nimessä, että selkeä asentohuimaus ja nyt tänään se lähtee pois. Ei lähtenyt. Ei tullut edes kiertohuimausta näissä hänen asentohoidoissaan.

Puoli vuotta mä tein joka armias aamu niitä 3 manööveriä, kumpaankin korvaan. Sen verran auttoi, että ei enää maailma vilissyt silmien edessä kun tulin esimerkisi kulman takaa mennäkseni johonkin. Korvat pörisivät ja tasapaino oli kehno edelleen. Oksennus kurkussa- edellleen.

Valmistuin Parturi-kampaajaksi keväällä 2017 ja oppisopimuspaikallani olin ystävystynyt 3 ihanan naisen kanssa ja päätettiin, että laitamme yhdessä ihan ikioman kampaamon. Joka avasikin ovensa 3.11.2017. Olin tosi innoissani yrityksestämme, mutta myös mieltä varjosti pelko, että miten mä tulen itse pärjäämään, kun en tiedä mikä mua vaivaa, enkä tiedä tulevasta mitään. Myöskin vakuutusasiat mietityttivät, koska olin tietoinen, että tulevassa sairausvakuutuksessani multa tultaisiin automaattisesti rajaamaan pois asentohuimaus, migreeni sekä paniikkihäirö. Sysäsin nämä peikot aina heti taka-alalle kun ne koittivat tulla esiin varoittelemaan tulevasta.

Lähitapiolasta meidän muut osakkaat saivat tietenkin sairausvakuutuksen, jonka voi vähentää yrityksen verotuksessa, mutta kuinkas kävi allekirjottaneelle? Hylätty hakemus. Liian sairas. Kiitti mut ei kiitti.

Täytyy myöntää, että tuossa kohtaa mä olin ihan kilahtamisen rajamailla. Ei minkäänlaista vakuutusta. Ja meidän paikan terveyskeskus kun on tunnetusti tyyliä- alat soittamaan kello 8 aamulla aikaa, jolloin heti saat automaattisen puhelinvastaajalta viestin- meillä on ruuhkaa. Ja sitä ruuhkaa kestääkin sitten ainakin siihen kello kymmeneen ja kun vihdoin joku elävä olento vastaa- niin kas- kaikki ajat ovat menneet. Näin sivuhuomautuksena haluaisin todella tietää, miten ne ajat ovat menneet, jos olet heti minuutin vajaa kasi alkananut soittamaan ja olet istunut jonossa sen kaksi tuntia?!

Tutkin kuitenkin muitakin vaihtoehtoja ja päätin kysyä If:ltä joskos sieltä tälläinen alatisairas saisi jonkinlaisen almun. Ja voi sitä ilon ja onnen päivää, kun sain myöntävän vastauksen! Mulla oli vihdoin ihan ikioma sairasvakuutus, pienilä rajauksilla- asentohuimaus, migreeni/päänsärky sekä mielenterveyden ongelmat. Ja tätä en saisi yrityksen verotukseen, mutta ei haitannut mitään! Nyt mullakin oli mahdollisuus kunnolliseen terveydenhuoltoon ja iso kivi tippui sydämeltä.

Näihin aikoihin mun entinen työpaikkalääkäri ehdotti, että mitäs jos kokeilisit sitä 15mg opamoxia ottaa siihen huimaukseen. Olis tosi skeptinen. Eihän mulla ollut paniikkikohtauksia, eikä edes ahdistusta. Ainoastaan se jokapäiväinen huimaus. Lääkäri kumminkin taivutteli kokeilemaan ja avot! Se pirulauta toimi! Koko päivä täysin huimaamatonta elämää yhdellä pillerillä- ei huono. So little did i know. Kuten kaikki bentsot, niin tämäkin aiheuttaa a) riippuvuutta ja b)toleranssi kasvaa. Ennen kuin huomasinkaan, niin määrä oli kaksi pilleriä päivässä, että huimaus pysyi pois. Siltikin luotin, että "ensi jouluna" mun ei tartte enää näitä syödä ja ei ole huimausta. Jaa juu. Tämän hetken annostus on 3 pilleriä päivässä. Aikaisemmin oli jo 4, mutta olen kiukulla sen saanut jo laskettua kolmeen. Eli tarinan opetus: Pysy kaukana rauhoittavista. Ne on tarkoitettu lyhytaikaiseen hoitoon, eikä suinkaan 2 vuoden jokapäiväiseen käyttöön. Tosin- Ilmari Pyykkö (hän astuu myöhemmin mukaan kuvioihin) kertoi, että mua on lääkitty aivan oikein. Rauhoittavat lääkkeet toimivat todella hyvin huimauspotilailla, eritoten Menierentaudissa.

Syksyllä 2017 mulla oli kahden viikon aika, jolloin en pysynyt lainkaan pystyssä. Ramppasin yksityisellä ja paruin siellä paskaa elämääni ja kun syytä ei löydy. Lopulta sain jo alkaa itse määräämään itselleni verikokeitakin mitä halusin. Kaikki otettiin puutiaistartunnasta vesikauhuun. Ainut mitä löytyi, oli et mulla oli ferritiini 8. Ja taas keskussairaalan korvapolille. Siellä sanottiin aivan suoraan, että hei ei tiedä mikä mua vaivaa. Meniere se EI voi olla, koska mulla ei ole sitä vaadittua kuulonalenemaa. Vaikka muuten kaikki merkit toki täyttyivät, mutta se kuulonalenema on ehdoton. Pyysin lähetettä tyksiin. Sanoin, että jos ette kerran täällä osaa mua auttaa, niin jos ne kuitenkin Tyksissä osaisivat- vastaukseksi ivallinen nauru ja että ei kuule sinne tyksiin niin vain lähetettä saa. Mutta neurolle pääsin. TAAS.

Neurolla oli tosi mukavan tuntuinen ja asiansa osaava ulkomaalaistaustainen mies- myönnän, että ensin meinasin kääntyä suoraan kannoiltani, kun joku Abdullah avasi oven ja kutsui mua. Aattelin, että ei tää jumalauta voi enää olla ku mun tuuriani, mutta syön sanani. Tää oli ehkä paras IKINÄ mua hoitanut neurologi. Käytiin mun sairashistoriani tosi tarkkaan läpi siitä lähtien kun jumala loi maan-tyyliin. Hän tutki mut tosi tarkkaan. Katsoi jokaikisen pään mrin mitä musta on otettu- tarkisti myös ettei ole chiaria. Kyseli mun migreenin oireita, eikä mulle tullut missään kohdin oloa, että hän olis koittanut kiirehtiä mua pois sieltä huoneesta. Lopputuloksena hän sanoi, että hän epäilee mun sairastavan aika harvinaista basilaarimigreenia. No bingo. Tämäkin vielä. Enää puuttuu se salamanisku. Kai sekin sieltä vielä tulee. Ohjeeksi sain, että aina kun tulee migreenikohtaus, niin hakeudu sairaalaan, älä anna käyttää triptaaneja hoitoon. Muuten hyvä, mutta mulla kun lähtee toi puhekyky :D Mutta joo, yksi asia oli nyt saanut diagnoosin- vaan ei silti se karuselli.

Näihin aikoihin taisin löytää Facebookin ihmeellisestä maailmasta sellaisen ryhmän, kun Hyvälaatuinen asentohuimaus. Sinne liittymispyyntöä ja heti marisemaan omasta olosta. Se on sikäli kiva ryhmä, että siellä ei ketään lytätä tai haukuta vaan ihan tosiaan autetaan ja tsempataan minkä kukin omalta huojumiseltaan pystyy auttamaan. Siellä tutuistuin yhteen raisiolaiseen fyssariin nimeltä Marko Lindeman. Heti alusta asti tää asentohuimaukseen erikoistunut fyssari maanitteli tulemaan Turkuun, että kyllä hän multa sen asentohuimauksen kitkee pois, jos se sitä on. Minähän en mihinkään Turkuun lähde-periaatteella meni aika kauankin, kunnes sitten Itsenäisyyspäivänä 2018 tajusin, kun oltiin kävelyllä miehen kanssa, että enhän mä piru pysty ees lenkillä käymään ilman, että käsi on ukon käsikynkässä kiinni. Silloin laitoin heti kotiin päästyämme Markolle viestin, että halusit tai et, mä tulen sinne turkuun ja katokkin, että pyörität niin lujaa, et viimisetkin sonnat lähtee liikkeelle. Meillä on siis sikäli hyvä suhde, että minä kun olen melkosen suora suustani, ni hän ei oo ainakaan kovin ottanu nokkiinsa mun mäkätyksistäni. Enemmänkin huumorilla on suhtautunut mun raivoomiseen.

Tehtiin treffit hotellissa ja pitää myöntää, että kyllä mua hävetti mennä sinne. Tulen sinne oman ukon kanssa ja vastaanotossa odottaa toinen mies, reppu selässä ja sit me kaikki kolme kavutaan hissillä ylös ja tää heppu lähtee n. tunnin kuluttua pois- tullakseen seuraavana päivänä kaksi kertaa takaisin. Taisin mä siinä vastaanottoon sanoa, et tää ei oo sit mikään maksettu seuralainen :D vaiks tavallaan ehkä olikin, kun kyllähän se palkkaa siitä toki sai, että jaksoi käydä mun päätä heiluttamassa puolelta toiselle- plus et joutu kuuntelemaan kaikki kirosanat.

Mut ei ollu kaikki asentohuimausta. Hiukan olo helpotti, esim pystyin hetken aikaa matkustamaan autossa ilman pahoinvointia jne. Mutta huimaus oli jäljellä silti. Ja tasapainovaikeudet. Marko soitteli mulle tasain ajoin ja kyseli vointeja. Osasi se sitten kysyä niitä oikeitakin kysymyksiä, joiden takia hän suositteli hakeutumaan Ilmari Pyykön vastaanotolle. Oli kuulemma paras huimaus-spesialisti Suomessa. Sinne siis.

Taas oli jos jonkun näköistä kuvausta, esim korvien kartiokeilakuva. Siinä etsittiin mahdollista luupuutosta ylemmässä kaarikäytävässä, mutta sellaista ei ollut. Taas vesiperä. Sitten tuli pään mri, ei sielläkään mitään poikkeavaa. Toisaalta sinänsä ihme, koska tämä luupuutos tai fisteli mitä etsittiin, olisi ollut ihan todella harvinainen, että sikäli tällä kertaa en onneksi voittanut tässä bingossa.

Nyt kun kävin jälleen tämän viikon tiistaina, eli 14.5.19 jälleen Pyyköllä Espoossa, niin vihdoin sain sen diagnoosin, Meniere. Ja tarviiko edes erikseen mainita, että ei tietenkään sieltä helpoimmasta päästä. Kysyin, että mitenkäs, kun mulla ei ole sitä kuulonalenemaa, niin hän vastasi jotenkin siihen tyyliin, että niitä menierejäkin on tavallaan niinkuin 2 erilaista. Ei kaikilla tule koskaan merkittävää kuulonalenemaa. Sain ekaa kertaa vastauksen kaikkiin mun oireisiin. Myös siihen prötinään mun korvissa, joka ei ole edes välttämättä enää jokapäiväistä, mutta saattaa ilmestyä kun teen jotain tosi pikkutarkkaa- esim leikkaan koneella hiuksia, laitan itselleni ripsiväriä yms. Se on tinnitusta ja nimenomaan sellainen tinnitus on olemassa joka "prötisee". Oli sille joku hieno nimikin, mutta en mä sitä enää muista. Tai sille, että kun olen monelle koittanut selittää, että kun liikutan silmiä, niin ihan ääriasennossa sama prötinä ilmaantuu. Sekin on kuulemma menieren yks oire. Tavallaan olin tosi onnelllinen, että nyt mulla on diagnoosi, mutta sitten taas surullinen, koska siihen on mennyt 20 vuotta. Ja jos mua olisi alettu jo silloin hoitaa- olisiko mun elämänlaatu kärsinyt näin paljon?

Sain silloin tiistaina kortisonipiikin jonnekin tärykalvon taa. Sen ei pitänyt aiheuttaa mitään oireita- vaan tuurilleni uskollisena olen vuodepotilaana ollut siitä lähtien. 2 viikon päästä saan uuden piikin ja ilmeisesti se vaatii useammankin piikin, seuraavaksi myös toiseen korvaan, koska mulla epätyypillisesti_tietenkin_ on molemmat korvat sairaat. Jos tämä hoito ei toimi, niin sitten viimeisenä hoitona on Gentamysiini pistokset. Käsittääkseni nämä pistokset lamauttavat/tappavat/tuhoavat jotkut solut mitkä on yhteyksissä tasapainoelimeen. Mutta siitä lisää sitten jos sen aika koittaa.

Eli yhteenveto: Mun on tuosta syyskuisesta päivästä 2015 lähtien kuulunut jokapäiväinen huimaus. On päiviä, jolloin olen niin huonovointinen, että en muuta pysty kuin makaamaan ja nukkumaan tai katsomaan elokuvia. Töissä käyn hammasta purren ja usein palvelen asiakastani ns. oksennus kurkussa. Onneksi valtaosa asiakkaistani on ns. vakkariasiakkaita, joille olen selittänyt tämän mun sairauden ja suurin osa on ymmärtänyt mun tilanteen. Iso kiitos heille. Ja ilman mun ihan sairaan upeita kollegoita töissä, olis töissä käyminen tosi vaikeeta. Ja kiitosta annan tietenkin myös mun perheelle ja ystäville, että jaksavat kuunnella mun ulinaa ja valitusta päivästä toiseen :D  Tämä tauti ei välttämättä näy ulospäin, mutta se invalidisoi ihmisen. Mäkin olin ennen aika menevä, tykkäsin käydä kavereiden kanssa siellä sun täällä ja lenkkeilin ja harrastin kuntosalia. Nyt on vähän eri äänet kellossa. Ps. tuosta migreenistä kerroin sen takia, että kuulin juuri, että migreeni ja Meniere kulkevat kuulemma usein käsikädessä. Ja paniikkihäiriöstä taas siksi, että vähemmästäkin huojumisesta alkaa pää keitellä omia keittojaan- ja sitten onkin aikalailla seitsemän ruokalajin illallinen valmis.

Ehkä se aurinko paistaa risukasaankin sitte joskus taas :)

Kaikki oikeudet pidätetään 2019
Luotu Webnodella
Luo kotisivut ilmaiseksi!