Ensimmäisen kortisonipiikin tuntemuksia
Näin sitä kaksi viikkoa hurahti.
Ensimmäisen blogitekstinihän kirjotin kaksi viikkoa sitten keskiviikkona, jolloin olin tiistaina saanut 1. kortisonipiikin vasempaan korvaan.
Nyt ajattelin hieman kertoa kyseisestä toimenpiteestä, miten minä sen koin ja millaisia tuntemuksia se itsessä herätti heti silloin sekä jälkeen päin.
Ymmärtääkseni myöskin kortisonihoito on vielä tutkimusvaiheessa, mutta on antanut hyviä lukemia, muistaakseni kahden pistoksen jälkeen 75% on kokenut siitä olleen hyötyä.
Olen varovaisen positiivisella mielellä, koska eilen sain sen maagisen toisen pistoksen ja nyt sovimme Ilmari Pyykön kanssa, että pidämme taukoa pistoksissa ja tunnustelen vointiani. Lisäpistoksia saan jos tulee karusellikohtauksia, jotka kestävät enemmän kuin 5 minuuttia tai esimerkiksi kaksi tumarkin_lievää_ kohtausta ja jokin kolmaskin oli, mutta en muista sitä- johtunee ehkä siitä, että paniikissa odottelin kortisonishotista aiheutuneen karusellin päättymistä, kun näitä asioita käytiin läpi :)
Mutta nyt siis asiaan.
Ensimmäinen pistos - ja koska en ole lääkäri, en edes yritä sellaista leikkiäkään, jotenka en puhu lääkkeistä nimillä, koska yksinkertaisesti en muista niitä :D joten puudutuspiikki on puudutuspiikki ja kortisoni on kortisoni- aamen.
Eli ensin menin istumaan siihen hammaslääkärituolin näköiseen tuoliin ja korvaani asetettiin jonkinlainen ..töttörö :D en osaa sanoa, mikä se oikeasti oli, koska en sitä nähnyt, mutta lähinnä tuntui, että sinne olisi laitettu pieni tratti, sen jälkeen puudutuspiikkejä kaksi kertaa. Tämä tunnahti jonkun verran ja heti perään tuli tuo kortisonipiikki, joka tuntui epämukavalta ja ehkä pikkuisen nipisti. Sen jälkeen tunsin, kuinka kylmä aine valui "johonkin" ja välittömästi tämän jälkeen alkoi aivan jumalaton kiertohuimaus vasemmalle.
Ja siis se todelakin oli jälleen sarjassamme, jos päästän pojan kädestä irti (Kyllä, pakotin 20-vuotiaan poikani pitämään äitimuorinsa kädestä kiinni, koska pelkäsin niin pirusti :D ) teen Pyykön huoneen seinään oman muotoiseni ikkunan. Toisaalta ikkuna olisi voinutkin olla aiheellinen, koska siellä ei muistaakseni ole ikkunaa laisinkaan.
Välittömästi pistoksen jälkeen, tuoli laskettiin hammaslääkärituoli-asentoon ja makoilin siinä pää vinossa, vasen korva luonnollisesti ylöspäin. Ja paruin. Itkin, koska pelästyin sitä kiertohuimausta ja luulin, että taas alkoi se 48 tunnin linnanmäki reissu ilman taukoja- mutta tämä meni ohi n. 5 minuutissa. Olen muilta kortisonia saaneilta kysynyt, että onko heille tullut moista reaktiota, niin taidan olla luonnonoikku siinä_kin asiassa. Kuinkas muutenkaan.
Muistan lukeneeni, että vaikka tuota kortisonia annetaan pistoksessa melkoinen määrä, vain 2% (korjatkaa, jos muistan väärin) siitä määrästä menee oikeaan osoitteeseen.
En osaa sanoa, kauanko siinä makoilin, mutta ylös noustessani meni hetki, ennen kuin sellainen aaltomainen huimailu asettui.
Matka Espoosta Euraan oli melko pitkä ja voin pahoin, mutta en kuitenkaan oksentanut. Seuraavat kaksi päivää makasin hyvin visusti sängyssä, koska seuraavana aamuna alkoi askel viettämään oikealle ja muutoinkin olo ei ollut kovin hyvä.
Tätä normaalia huonompaa oloa tosiaan kesti sen kaksi päivää. Vaikkakin eilen kun Ilmarin kanssa asiasta juttelin, niin kävi ilmi, että kortisonin pitäisi alkaa vaikuttamaankin vasta 3 päivän jälkeen.
Laitoin silloin kuitenkin viestiä sekä Pyykölle, että edellisessä tekstissä mainitsemalleni Marko Lindemanille, että mitähän nyt tapahtuu. Pyykölle lähinnä siksi, että hän lupasi, ettei kortisonista koidu mitään ns. sivuoireita ja Markolle, koska ajattelin, että olisikohan mahdollisesti kyseessä asentohuimausta ja mitä liikkeitä kannattaisi koittaa tehdä.
Ilmeisesti tällä kertaa kyseessä oli joko juuri asentohuimaus TAI menierekohtaus. Manööverit eivät kyllä aiheuttaneet minkäänsorttista kiertohuimausta eivätkä parantaneetkaan oloa, mutta eivät pahentaneetkaan. Ota siitä sitten selvää. Yhtäkaikki- tiedossahan on, että useimmat menieerikot kärsivät myöskin hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta, jonka olen tuttavallisemmin ristinyt asentopaskaksi. Ja mitään hyväähän moisesta riesassa todellakaan ole.
Siitäpäs tulikin taas aasinsilta asentopaskan maailmaan. Meitä huimaajia on aivan mielettömän paljon. Olen ollut suorastaan hämmästynyt, miten paljon jo yksistään Suomessa on ihmisiä, joita huimaa ihan jokaikinen päivä- niinkuin minuakin- ja joita pompotellaan lääkäriltä toiselle, annetaan vääriä diagnooseja, vähätellään potilaan kokemia oireita tai pahimmassa tapauksessa jopa jätetään oman onnensa nojaan. Yleensä vielä jopa ssri-lääkemääräys takataskussa. Koska eihän siinä sitten voi enää olla muuta vaihtoehtoa, kuin että olen päästäsi sekaisin ja itse keksit itsellesi mokoman huimauksen. Sitä en kiellä, että kyllä mullakin paniikkikohtauksen iskiessä alkaa huimaamaan tai oikeastaan huimaaminen on väärä sana- käyttäisin ehkä mieluummin sanaa pyörryttää. Ja sitten taas oman käsityksen mukaan huimaaminen ja pyörryttäminen ovat kaksi eri asiaa.
Toisaalta olen myös pistänyt eri huimausryhmissä pomppiessani merkille, että meillä huimaajilla on yksi aika iso merkittävä yhteinen tekijä. Paniikkihäiriö. Kumpi tuli ensin, muna vai kana- kysymykseen kukaan ei varmastikaan osaa vastata, mutta suurelle osalle huimaajista paniikkihäiriö on pamahtanut tuon hallitsemattoman ja pelottavan karusellipyörityksen jälkimainingeissa. Pelko uudesta kohtauksesta saa kropan ylivalppaaksi ja näin ollen se kuulostelee jokaista vähänkin poikkeavaa tuntemusta päässä. Ainakin mun kohdallani.
Samaten, kun tässä sairaudessa stressiä pitäisi välttää, niin olen nyt jo pitemmän aikaa huomannut, että parturi-kampaaja yrittäjä kun olen, stressaan itseäni jo valmiiksi miettimällä seuraavan päivän töitä- "Mitä jos en pystykään menemään aamulla töihin?"
Mulle on nyt muutamaan kertaan käynyt niin, että olen aamuyöllä herännyt karuselliin tai aamulla kun olen noussut sängystä ylös, niin tasapaino vain ei ole sitä luokkaa, että pystyisi lähteä ajamaan 50 km matkaa -ja vaikka olisin jo työpaikallakin kohtauksen sattuessa, en mitenkään olisi työkuntoinen.
Näin ollen olen joutunut peruuttamaan aikoja ja onneksi suurin osa on ottanut asian ymmärtäväisesti- mutta totuushan on, että aina löytyy myös niitä, joilla ei ole ymmärtämystä. Etenkään, kun eivät itse ole kokeneet "oikeaa" huimausta koskaan. Enkä tietenkään heitä voi siitä syyttää. Toivoisin vain, että eivät ainakaan ajattelisi, että "laiskuuttaan ei jaksa lähteä töihin", koska työ mitä teen, on mulle hyvin rakas ja koen olevani siinä hyvä.
Olenkin muuten tässä TAAS vetänyt itselleni tavoiteajan ja jälleen se olisi se joulu :D Eli Pyykön kanssa eilen lyötiin kättä päälle, että jouluna 2019 mua ei enää huimaa. Ainakaan näin invalidisoivasti. Tätä samaa toivon ihan jokaiselle saman sairauden kanssa elävälle.
Mutta siis kuitenkin, kortisoniin takaisin.
Ensimmäinen piikki ei ainakaan mulla vaikuttanut mitenkään. Edelleen huimasi ihan yhtä paljon, ellei jopa enemmän, mutta katson kuitenkin varovan luottavaisin mielin tulevaisuuteen :)